Safarielämää Joulukuussa 2011

Aamu starttasi käyntiin niin, että löysin karhun pääkallon työpöydältäni. Huusin kuin eläin ja Johtaja-Jauhiainen tuli viereen ihmettelemään. Säntäsin kimpaantuneena kahvihuoneeseen kiljumaan Arille, että ”vie se heti pois”. Ari sai minut vakuuttumaan syyttömyydestä ja aloin epäillä Koistisen Jania…Pääkallo löysi paremman paikan Janin vaatekaapista ja saattaa olla, että Jani yllättyy avatessaan oven. Jatkoin koneella työskentelyä ja Johtaja säntää viereen räpsimään kuvia ja posmittaa työpöytäni siisteydestä. Eipä aikaakaan, kun löydän kuvan työpöydästäni keltaisine lappuineen Facebookin ihmeellisestä maailmasta. Pojilla on nähtävästi liikaa kevättä rinnassa ja täytyy minunkin tuumailla jokin kepponen heille.. Jospa kääntäisin tietokoneen näytön ympäri…hmm… :D

Arille iskettiin nakki talon imuroinnista, mikä ei miellyttänyt nähtävästi häntä sillä hetkellä. Hän kuitenkin hoiti asian mukisematta. Seuraavaksi hän tyhjensi talon roskapöntöt ja mutista jurputti sitä duunia tehdessään. Kaiken tämän paskan huipennukseksi Johtaja-Jauhiainen lohkaisi, että kävisinkö minä polkemassa hänen kanssaan reittejä päivän päätteeksi. Ari pomppasi vaistomaisti penkiltä ylös ja tiuskaisi ”MITÄ HELV..?!”. Ja itsehillinnän puutuessa peliin, hän korjasi sanomaansa ja meni takahuoneeseen mököttämään. Noh, kyllähän se vuoro vielä Arillekin tulee. Jauhiainen hekottaa ääneen, että pojalla on samat otteet kuin hänellä itsellään 15 vuota sitten. Kuulin entiseltä safariyrittäjältä, että aikoiaan Jauhiainen oli ryskyttänyt vanhalla kelkanromulla nopeammin, kuin moottorikelkkaharrastajat täysin uusilla tuliterillä välineillä.

Vaihdoimme kamat niskaan ja Ari jäi mököttämään talolle. Starttasin koneen käyntiin……ohoh……ei sittenkään koska en saanut vedettyä kelkkaa käyntiin! Kiskoin kaksinkäsin eikä se käynnistynyt, jolloin muistin minkä vuoksi ravasin taannoin punttisaleilla. Johtaja kiskoi molemmat kelkat käytiin ivaillen, että mitähän tästä mahtaa tulla ja menemmekö helppoa reittiä vai haastavampaa. Valitsin helpomman vaihtoehdon, koska keli näytti pehmeältä ja tämä on talven ensimmäinen kelkkailukertani. Lunta oli sadellut sinä päivänä hiljakseen ja kymmenen sentin lumikerros peitti maan. Ilma oli melko lämmin ja pinnan alla oli sohjoa, joten keli ei ollut lähimainkaan helpoimmasta päästä. Pysähtyminen ja liikkeelle lähtö oli haastavaa, ettei kelkka jumisi sohjoon kiinni.

Muutoin maisema oli kauniin raikas, suuria lumihiutaleita leijaili maahan ja puut olivat lumisia ensimmäisen kerran koko talvena. Parin kelkan hangesta nykimisen jälkeen johtaja päätti kääntyä takaisinpäin ja paluumatka sujui rattoisasti. Minulla oli koko paluumatkan ajan haikea olo, että tämä kelkkareissu päättyy pian. Mutta minulla on hienoinen aavistus, että me molemmat pääsemme Arin kanssa vuoroin vielä höyläämään jos jonkinmoisella nakkisafarilla henkiseen puutumiseen saakka. Huolimatta, että juuri nyt tuntuu, ettei tähän voi koskaan kyllästyä.

-Ulbu-